Häpeästä hiljaiset – Blogi

Itsemyötätuntoa alkavaan vuoteen

Viime vuoden lopulla olen uinut välillä syvissä vesissä. Synkkä, pimeä, lumeton loppusyksy ja alkutalvi ovat osaltaan vaikuttaneet matalavireiseen mielialaani. Toisaalta mielialaan on vaikuttanut myös ankara sisäinen ääni. En ole kyennyt irrottamaan silmiltäni perfektionistin laseja. Sisäinen ääni sanoo, että ei riittänyt. En ole saavuttanut kaikkia tavoitteitani. Olen epäonnistunut omalla mittapuullani.

Tosin en välttämättä olisi päässyt tavoitteisiini, vaikka olisin tehnyt mitä. Tapanani kun on ollut siirtää mittaa sitä kauemmas, mitä pidemmälle olen päässyt. Tämä ”epäonnistunut” olo on ollut siitäkin huolimatta, että kirjoitin kiitosta saaneen ammattilaulajan laulullista häpeää käsittelevää pro gradu -työn, tein laulun diplomitutkinnon ja valmistuin musiikin maisteriksi

Kuulostaako tutulta? Oletko saanut itsesi kiinni ruoska kädessäsi? Mikä sinulle ei riittänyt viime vuonna? Missä epäonnistuit ja tunsit olosi pieneksi, turvattomaksi ja arvottomaksi? Vai pelkäsitkö epäonnistumista niin paljon, että sitä välttääksesi paiskit töitä ja vaadit itseltäsi yhä enemmän? Epäonnistuminen aiheuttaa häpeää ja sen vuoksi sitä pelätään.

Amerikkalainen häpeätutkija Brené Brown sanoo osuvasti: ”Shame is the most powerful master emotion. It’s the fear that we’re not good enough.” Epäonnistuminen, ei-tarpeeksi, laittaa ihmisen kasvokkain häpeän kanssa. Pelkäämme, että emme ole tarpeeksi hyviä emmekä riitä.

Uusi, parempi vuosi – uusi, parempi minä

Vuoden lopussa ja uuden alkaessa mielessäni on perinteisesti ollut sellaiset uudenvuodenlupaukset, joiden avulla tekisin enemmän ja saavuttaisin enemmän. Tammikuussa kun on hyvä aloittaa uudelleenruoskinta parin viikon joulutauon jälkeen. Muillakin itsensä ruoskijoilla morkkis saattaa olla kova joulun syömisistä ja laiskotteluista johtuen. Vuodenvaihde on kuin kaikkien maanantaiden kuningatar, jolloin uusi ja parempi elämä ja uusi ja parempi versio minusta voi saada alkunsa. Mikä tuuri, että saimme tällä kertaa aloittaa uuden vuoden maanantai-päivänä.

Voisin yrittää vakuuttaa teitä ja itseäni siitä, että tänä vuonna en ole ankara itselleni tai yritä pudottaa muutamaa kiloa enkä yritä jatkaa katkolla ollutta puolentoista tunnin jooga-harjoitusta heti herättyäni. Voin päättää olla tekemättä uuden vuoden lupauksia uran tai kilojen suhteen. Silti perfektionistinen puoli tekee omia suunnitelmiaan melkein huomaamatta – jätän karkin taas pois, liikun tarpeeksi ja kehitän itseäni loputtomasti siirtäen mittatikkua aina vain edemmäksi.

 

paper-3042645.jpg

En tarkoita sitä, etteikö uraa pitäisi ja tarvitsisi suunnitella tai terveysremonttia ei voisi tehdä. Kyseenalaistan sen silloin jos se toimii ihmisarvon mittarina, kuten itselläni joskus käy. On nimittäin eri asia lähteä töihin tienaamaan rahaa kuin tienaamaan omaa ihmisarvoaan. On eri asia laihduttaa terveyden kuin oman arvon nostamisen vuoksi. Onko arvoni sidottu tiettyyn painoindeksiin, pankkitilillä olevaan rahamäärään ja urakehitykseen? Ei ole eikä sen pitäisi olla, vaikka sisäinen arvostelija niin yrittääkin väittää. Itsetunnon buustaus ulkoisilla asioilla ei ole kuitenkaan tuonut pysyvää muutosta ainakaan omalla kohdallani.

Itsemyötätuntoa alkavaan vuoteen

Perfektionistisella puolellani on siis edelleen valitettavan paljon sananvaltaa elämässäni. Ainakin se osaa nalkuttaa hyvin vakuuttavasti osoittaen puutteita ja parannusehdotuksia, kääntäen katseen pois asioista, jotka onnistuivat ja menivät hyvin. Katkaisuhoitomenetelmää ylenmääräiseen perfektionismiin odottaessa joudun kuitenkin tyytymään siihen, että pyrin uusi, parempi minä -uudenvuodenlupausten ohessa harjoittamaan myötätuntoa itseäni kohtaan yhä enenevässä määrin. Myötätuntoinen suhtautuminen itseen vapauttaa toimimaan enemmän kuin lamauttava perfektionismi.

Itsemyötätuntoa voidaan harjoittaa myös sisäistä ruoskijaa kohtaan. Miksi sisäinen ruoskija ylipäätään on niin ankara? Millä tavoilla sinä voisit sallia itsellesi itsemyötätuntoa tulevaan vuoteen? Missä voisit hellittää? Mikä on riittävän hyvää? Voivatko mokat, virheet ja epäonnistuminen merkitä muutakin kuin häpeää?

Jospa antaisin itselleni luvan tehdä virheitä ilman, että ruoskin itseäni niistä jälkikäteen ja upottaisin itseni häpeäsuohon? Hurjalta kuulostaa, mutta otan haasteen vastaan. Toiseen haasteeseen vastasin viime viikolla YouTube-haasteen muodossa. Olin pitkään ajatellut laittaa laulumateriaalia YouTubeen. Tähän mennessä perfektionistinen puoli on pitänyt suitset tiukalla ja projekti on ollut ajatuksen tasolla. Nyt annoin itselleni luvan hellittää hieman suitsista ja laittaa YouTubeen sellainen veto, johon olen suhteellisen tyytyväinen. Tämä oli pieni pyllistys sisäiselle perfektionistilleni.

heart-2532623

Entä jos yrittäisit olla hieman parempi ystävä itsellesi tänä vuonna? (harva meistä puhuisi samalla tavalla parhaalle ystävälle kuin puhuu itselleen). Entä, miltä kuulostaisi lempeys, armo, myötätunto tai itsensä ottaminen vähemmän vakavasti? Mielestäni erittäin varteenotettavia vaihtoehtoja kaalikeittodieetille ja kuntosalikortille. Suunnitelmia, haaveita ja tavoitteita saa ja pitää olla. Tärkeä on vain muistaa pitää lempeys ja itsemyötätunto matkassa mukana.

 

Ps. Uuden vuoden lukemistona itsensä ruoskijoillle voin suositella Laurie Ashnerin ja Mitch Meyersonin kirjaa Kun mikään ei riitä: ohjeita ikuisesti tyytymättömille sekä Tuuti Piipon ja Miika Peltolan kirjaa Kantapään kautta – kirja rohkeista epäonnistumisista.

 

Kuvat: http://www.pixabay.com

Mainokset

#MeToo – uhrin kantama häpeä

Mies tarrasi  haarovälistä kiinni illanvietossa. Halusin viedä asiaa eteenpäin ja kertoessani aikeistani, vanhempi naiskollega suuttui ajatuksesta. ’Miehellä on asema tässä maailmassa, tällaista negatiivista huomiota emme kaipaa. Mitäs olet noin siro ja nätti. Kyllä mäkin olen aikanaan joutunut kokemaan paljon sellaista, mikä ei päivänvaloa kestäisi. Tää pitää vaan kestää tai sit vaihtaa alaa.’”

Nuori laulaja teki asiasta ilmoituksen, mikä kuitenkin lakaistiin pitkälti maton alle. Pienellä kirjallisella huomautukselle ei ollut kovinkaan konkreettista vaikutusta. Oikeastaan ainoa asia, mikä siitä seurasi, oli haaroväleistä tarttuneen miehen viha: ”Yritätkö tuhota maineeni ja urani?” Continue reading ”#MeToo – uhrin kantama häpeä”

Laulukoetraumoja ja häpeää

Pidin syyskuussa häpeästä hiljaiset -luennon Seinäjoen kansalaisopistossa. Kysyessäni yleisöltä kuinka monella oli ollut laulukokeita peruskoulussa, kaikki nostivat kätensä pystyyn. Kun kysyin, kuinka moni heistä oli pitänyt laulukokeista, vain yksi käsi nousi. Olen jo aiemmin aineistoa etsiessäni lukenut netin keskustelupalstoilta kokemuksia laulukokeista ja laulukoetraumoista. Valitettavasti edelleenkin tapahtuu sitä, että koululainen joutuu muun luokan edessä osoittamaan laulutaitonsa tai ”-taidottomuutensa”. Kokemus on ollut monelle nöyryyttävä. Koulussa ei kuitenkaan ole laulutunteja, joten tuntuu hurjalta pitää koetta aiheesta, jota ei edes opeteta. Puhumattakaan siitä, että harva musiikinopettaja on laulupedagogi, jolla on pätevyys opettaa äänenmuodostusta ja arvioida ääntä. Continue reading ”Laulukoetraumoja ja häpeää”

Kuinka minusta tuli laulaja ja laululliseen häpeään erikoistunut laulupedagogi

Ajattelin tällä kertaa hieman valottaa enemmän omaa taustaani ja sitä, kuinka päädyin laulajaksi sekä laululliseen häpeään erikoistuneeksi laulupedagogiksi.

Lapsuuteeni kuului isona osana musiikki, sillä äitini oli musiikinopettaja. Sisarukseni ja minä soitimme kaikki jotain instrumenttia, minä poikkihuilua ja sivuaineena pianoa. Pidin myös laulamisesta kovasti ja lauloin sekä peruskoulussa että lukiossa koulun kuorossa. Vielä silloin minua ei hävettänyt laulaa enkä jännittänyt sen suuremmin esiintymisiä. Koulun laulukokeissakaan minua ei ahdistanut laulaa toisten kuullen. Ala-asteella jopa uusin kerran luokan edessä pidettävän laulukokeen, koska olisin perfektionistina halunnut numeroksi kympin 9 ½ sijaan. Ei onnistunut, vaikka keksin uudet sanat esittämääni lauluun. Opettaja oli sitä mieltä, että kukaan ei laula kympin arvoisesti. Continue reading ”Kuinka minusta tuli laulaja ja laululliseen häpeään erikoistunut laulupedagogi”

Kirjoittamisen vaikeudesta

Täytyy myöntää. Olen ollut pitkään häpeästä hiljainen. Blogin kirjoittaminen on ollut tauolla melkein yhdeksän kuukautta. Aluksi minulla oli todelliselta tuntuvia ja varsin päteviäkin tekosyitä olla kirjoittamatta. Ensin keskityin ammattilaulajan häpeää käsittelevän graduni kirjoittamiseen. Intensiivisten kirjoituspäivien jälkeen en jaksanut käyttää iltojani koneen äärellä. No, gradun kirjoittaminen tuli ja meni. Sen jälkeen aikani kului lauluopintojen loppuunsaattamiseen Tallinnassa. Täytyi keskittyä laulun diplomitutkintoon ja muihin valmistumiskiireisiin sekä valmistella muuttoa takaisin Suomeen. Eihän tässä nyt mitään blogia ehdi kirjoittaa! Diplomitutkinto sekä muutto Suomeen tuli ja meni. Kiireisten opiskeluvuosien jälkeen kaipasin kesällä hengähdystaukoa. Netflix ja ulkoilu koiran kanssa houkutti enemmän kuin häpeästä kirjoittaminen. Kesäloma oli tarpeen, mutta sekin tuli ja meni. Siihen tekosyyt loppuivatkin. Continue reading ”Kirjoittamisen vaikeudesta”

Hävettävä kateus

Edellinen kirjoitukseni käsitteli häpäisevää kateutta. Kateusteemaa on kuitenkin tärkeä pohtia toisestakin näkökulmasta. Kateus kuuluu kuitenkin häpeän lailla jokaisen ihmisen elämään. Vai voitko väittää, ettet ole koskaan tuntenut kateutta ketään kohtaan? Minä en voi. Minä olen tuntenut kateutta ja tulen aivan varmasti tuntemaan tulevaisuudessakin silloin tällöin. Aikaisemmin tunsin aina myös häpeää tuntiessani kateutta. Olen siis hävennyt kateudentunnetta. Ennen ajattelin sen tarkoittavan jotenkin sitä, että olen huono ihminen kadehtiessani toisen onnea. Toisten puolestahan pitää olla iloinen eikä toisen onni ole itseltä pois. Continue reading ”Hävettävä kateus”

Häpäisevä kateus

Saara Aalto on ollut paljon tapetilla erityisesti nyt X-Factor -kilpailuihin osallistumisensa vuoksi. Yleinen suhtautuminen Suomessa on hiljalleen muuttunut kylmän pessimistisestä ”Mitä se nyt oikein taas yrittää” positiivisempaan ”Kyllähän se hyvin vetää”! Nyt Saara Aaltoa on alettu kannustaa ihan eri tavalla. Nyt hän on maailmalla edustamassa Suomea. Itse kuitenkin koen, että vaikka Aalto olisi tippunut kisasta jo alkuvaiheessa, jo itse kilpailuun lähteminen ja siihen pääseminen on ollut saavutus ja kertoo suuresta rohkeudesta.

Miksi ”yrittäminen” on niin suuri kirosana Suomessa? Etsiessäni kirjaani aineistoa netistä viime kesänä törmäsin haastatteluun, jossa Aalto avautui koulukiusaamisesta. Samaa teemaa käytiin läpi Ylen uudessa radiohaastattelussa. Saara Aallon kokemus oli, että häntä kiusattiin onnellisuudesta, innokkuudesta ja iloisuudesta. Myös kateus vaikutti hänen mukaansa asiaan, mutta se on ollut jotenkin kiellettyä tuoda esille. Continue reading ”Häpäisevä kateus”